 Miten Arttu ja Terttu
LumiLinnaan tulivat
Arttu ja Terttu asustelivat onnellisena kaukana ikilumisessa maassa omassa pienessä laaksossaan mäkeä laskien ja lumessa pyörien. Jokainen päivä oli samanlainen ja lumipallot olivat siihen tyytyväisiä. Ne eivät osanneet aavistaa, että niiden rauhallinen leikki ja yhteiselo kohta rikkoontuisi.
Kaikki alkoi karvaisesta ruskeasta kädestä, joka puhkaisi lumenpinnan laakson suurella etelärinteellä. Käsi suurensi aukkoa, ja sitten näkyviin tuli suuri vaaleanpunainen nenä ja isot ruskeat silmät. Lopulta kokopää änkäytyi tunnelin aukosta ja sitten koko otus kaivautui näkyviin; se oli vuorenpeikko. Eikä se ollut yksin. Koko vuorenpeikon suku oli liikekannalla ja ne olivat aukaisseet jälleen kauan käyttämättömänä olleen luolansa pieneen laaksoon.
Kun peikkoja lopulta seisoi rinteellä 30, ne lähtivät tallustamaan mäkeä alas lättäjaloillaan ja äänekkäästi murahdellen. Pikkupeikot laskivat mäkeä alas kilpaa tai kamppasivat toisiaan hännällään.
Arttu ja Terttu olivat juuri päiväunilla, kun ne havahtuivat peikkojen mellastukseen. Lumipallot tajusivat että eivät pääse pakoon, sillä ne olivat liian hitaita peikkoihin verrattuna.
Arttu ja Terttu painautuivat hiljaa maata vasten ja yrittivät olla näkymättömiä. Mutta niillä kävi huono tuuri.
Tokihan peikot Artun ja Tertun huomasivat, kaksi niin täydellisen pyöreää lumipalloa kuusen alla. Peikot vyöryttivät Arttua ja Terttua ympäriinsä, tekivät niistä lumiukon ja pelasivat niillä hankipalloa. Illan tullen peikot raahustivat uupuneina luolaansa nukkumaan jättäen Arttu ja Terttu –lumiukon seisomaan laakson pohjalle.
Terttu kierähti maahan ja Arttu huoahti helpotuksesta. Ne olivat samaa mieltä; niitten oli lähdettävä, sillä peikot ovat voineet tulla laaksoon jäädäkseen eivätkä lumipallot halunneet olla peikkojen leikkikaluja.
Haikein mielin lumipallot jättivät laaksolleen hyvästit ja kiipesivät vaivalloisesti vuorenrinnettä ylös ja toista alas.
Arttu ja Terttu matkasivat monta auringon paistetta ja monta lumisadetta, kunnes tulivat kummallisen kapean laakson reunalle. Ne pudottautuivat laaksoon, jolla ei montaa Artun leveyttä ollut leveyttä. Kummallista, miksi laaksossa ei ollut lunta yhtä paljon kuin muualla, ne ihmettelivät.
Lumipallojen seistessä tiellä, sillä se oli maantie, lumensiirtotraktori lähestyi heitä lunta auraten. Arttu ja Terttu yrittivät paeta kummallista kovaäänistä vempainta, mutta ne olivat taas liian hitaita. Traktori nappasi ne kauhaansa ja lukuisien kieputusten ja pyöritysten jälkeen lumipallot huomasivat olevansa toisen kovaäänisen vempaimen, kuorma-auton lavalla. Sitten niitä taas kieputettiin ja kipattiin ja sitten kaikki hiljeni.
Arttu ja Terttu katsoivat lumikasassa varovasti ympärilleen. Maisema oli aivan outo, vain rakennuksia joka puolella, tiilisiä ja erivärisiä ja meteliä ja ihmisiä.
Vasemmalla puolella ne näkivät lumisen linnan ja pakenivat hädissään sinne lumen suojaan piiloon kaikkea näkemäänsä outoutta. Arttu ja Terttu käpertyivät lumilinnan nurkkaan ja yrittivät olla huomaamattomia, missä ne eivät toki onnistuneet; kaksi niin täydellistä lumipalloa.
Arttu ja Terttu olivat monen mutkan kautta joutuneet Kemin lumilinnaan, jonka isäntä huomasi ne kyyhöttämässä nurkassa. Isäntä oli viisas mies ja ymmärsi heti, pelokkaat kauniit lumipallo-otukset ja hän voisivat olla ystäviä. Hän tarjosi Artulle ja Tertulle oman huoneen lumilinnahotellista, sillä Kemin lumilinnassa oli sellainen, ja siitä lähtien lumipallot ovat asuneet lumilinnassa.
Salaisuudeksi vain jää, miten lumilinnaisäntä sai tietää Artun ja Tertun nimen, koska ne eivät puhu, mutta ehkä isäntä ymmärtää lumipallojen kieltä. Kenties sinäkin opit.
|
