Päivä, jona
Arttu ja Terttu tapasivat
Kaukana ikilumisen maan laidalla oli kaunis vuorten reunustama laakso, jossa lumi ei tosiaan koskaan sulanut. Laaksossa kasvoi suuria vanhoja kuusia ja mäntyjä, jotka vankkumattomina kantoivat lumitaakkaa oksillaan. Kaikki eläimet laaksossa, oravat, peurat sekä karhut olivat valkoisia, niin että niitä oli vaikeaa havaita lumista taustaa vasten.
Kaikkein paras piiloutumaan oli kuitenkin lumi itse, sillä laaksossa oli ollut lunta niin kauan, että se oli alkanut elämään; oli syntynyt elävä suuri lumipallo nimeltään Arttu. Nimestä ei kukaan tiennyt, mistä se oli tullut ja kuka sen oli antanut, eikä Arttu osannut sitä kertoa; se ei osannut puhua. Artun suurista silmistä kuitenkin näki millä mielellä se milloinkin oli, silmät säteilivät, kun se oli onnellinen tai muuten vaan iloinen ja kun se oli surullinen, siniset kyyneleet valuivat valtoimenaan sen poskia pitkin.
Arttu rakasti mäenlaskua ja siinä se olikin tosi hyvä. Vaikka mäen päälle oli hidasta kiikkua, aloittaessaan pitkän liu’un alas vuoren rinteeltä se liukui ja pyöri vauhdilla kuin ikinä lumipallo pitkin rinnettä. Epäonnekseen se tuli aina mäkeä laskiessaan aiheuttaneeksi lumivyöryn, mistä muut laakson eläimet sille suuttuivat. Artun oli pakko lopettaa mäenlasku muitten vaatimuksesta ja se oli siitä hyvin surullinen.
Mutta Arttu oli positiivinen lumipallo ja se päätti kokeilla muita harrastuksia, kenties se löytäisi jonkun yhtä hyvän harrastuksen kuin mäenlasku. Arttu yritti juosta peurojen kanssa kilpaa laakson niityillä, mutta se oli liian hidas ja liian kömpelö, juokseminen ei ollut sitä varten. Arttu yritti kiivetä puuhun kuin orava, mutta se oli liian iso, eikä sillä sitä paitsi ollut edes käsiä. Ei, oravien leikit eivät olleet sitä varten. Arttu yritti pyydystää kaloja kuten karhu tai kaivautua pesään sen kanssa, mutta ei Artusta ollut siihenkään. Se oli todella maassa ja yksinäinen. Eikö häntä varten ollut ketään, joka osaisi leikkiä sen kanssa samanlaisia leikkejä? Sinä yönä Arttu itki itsensä uneen.
Aamulla herätessään ensimmäisiin laaksoon tuleviin auringon säteisiin Arttu oli päättänyt lähteä etsimään omaa laaksoa ja uusia ystäviä. Olihan jossain pakosta joku myös häntä varten. Ja vaikka hän ei ketään löytäisikään, ehkä hän löytäisi yksinäisen laakson, jossa voisi laskea mäkeä mielensä kyllyydestä.
Arttu läksi laaksosta aamupäivällä lumisateen alkaessa ja kipusi vaivalloisesti vuoren rinnettä ylös ja toista alas. Arttu vaelsi pitkään, usean auringon paisteen ja usean lumisateen ajan, kunnes se saapui eräänä iltana taas yhteen pieneen lumiseen laaksoon. Arttu käpertyi suuren kuusen juurelle nukkumaan, mutta heräsi keskiyöllä lempeään kosketukseen. Se säpsähti ja avasi varoen silmänsä ja jäi tuijottamaan.
Sen vieressä istui toinen lumipallo, mutta tämä toinen oli tyttö ja hyvin kaunis; sillä oli silkkiset keltaiset hiukset ja pitkät, pitkät ripset. Arttu punastui niin kuin vain lumipallot osaavat punastua.
Tyttölumipallon nimi oli Terttu, älkää kysykö, miten se selvisi, mutta lumipalloilla lienee oma salainen kielensä, jolla vain ne osaavat jutella. Arttu ja Terttu olivat siitä päivästä lähtien aina yhdessä. Arttu sai tietää, että Tertun pienessä laaksossa ei ollut eläimiä, mitä nyt joitain muuttolintuja silloin tällöin. Tertun laaksossa oli mahdollista myös lumipallon laskea mäkeä ja he kaksi aiheuttivat siitä lähtien laaksossaan lumivyöryjä päivittäin silmät ilosta hehkuen.
|
